Jokioisten museorautatiellä

Kauniin pakkaspäivän kunniaksi kylmänkestävin puolikas hippettejä - Velmu, Sysi, Aslan ja Edana - pääsi tänään tutustumaan kylämme merkittävään nähtävyyteen, eli museorautatiehen. Kyseessä siis on yksi Suomen viimeisiä, ellei viimeinen käytössäoleva kapearaiteinen rautatienpätkä, joka nykymuodossaan kulkee Jokioisista Humppilaan Minkiön kautta. Linnuntietä meiltä ei ole radalle kuin joku 700 metriä, mutta välissä on Minkiönsuon metsikkö joten suoraa näköyhteyttä ei ole. Veturien vihellykset ja puuskutus ovat toki kesäisten sunnuntaipäivien tunnusääni; rautatiellä nimittäin liikennöidään vanhoilla hienoilla höyryvetureilla säännöllisesti kesäsunnuntaisin ja aina välillä muulloinkin kesäaikaan. Lisätietoja museorautatiestä löytyy täältä: http://www.jokioistenmuseorautatie.fi.

Näin talvella höyryveturit nukkuvat talviunta, joten paana on silloin vapaasti muiden käytössä. Meitä lähimpien kahden seisakkeen, Raemäen ja Kirkkotien, välissä on hieno 2 kilometrin mittainen suora, jonka toisella laidalla on Minkiönsuo ja toisella pelkkää peltoa eli ei ristinsielua missään. Paikalliset kelkkamiehet myös ajavat varsin usein urat radalle joten siellä on suhteellisen helppoa kävellä. No helppoa ja helppoa; tänään taivalsimme toki vanhaa kelkanuraa, mutta kun sen päälle oli satanut 10 cm puuterilunta ja pohjakaan ei ollut vielä ihan pitäväksi tallautunut niin varsinkin emäntä alkoi jo muistuttaa pahasti sitä höyryveturia siinä vaiheessa kun Kirkkotietä lopulta lähestyimme. Pitäisköhän joskus oikeesti hankkia vihdoin ne lumikengät? Turha mainitakaan että koirilla meno sujui huomattavasti liukkaammin, ja kyllä noi sitten juoksivatkin. Edana harrasti myös estottomia lumisukelluksia ja muuta lumihauskaa, siitä on sukeutunut parissa viikossa ihan kauhea talvihirmu!

Se toinen puolikas eli Pelle (selkävaivainen), Sisu ja Horna (palelevaiset) ja Katla (valeraskaana) plus Ukko (kinttuvaivaa) tyytyi sitten lyhyempään remmilenkkiin pitkin aurattuja teitä, ja taisivat olla ihan tyytyväisiä suoritukseensa omasta puolestaan. Sisu nyt ainakin on sitä mieltä että voisi ihan hyvin vetää talviunet takan edessä talven yli, ja kömpiä ulos vasta kun kevätaurinko taas lämmittää!

 Puolikas Edanaa lempiharrastuksensa parissa

 Hurjaa menoa ratasuoralla: Sysi, Edana, Velmu ja Aslan

Sivilisaatio eli Minkiönkylä alkaa häämöttää taustalla

Kotipihalla Toivolassa lenkin jälkeen

Virtaviivainen perhe eli Sisu poikiensa Sysin ja Hornan kanssa naatiskelee illan tullen takkatulen loimusta

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita lounastunnilla

Yksi ehdottomasti parhaista puolista muutenkin ihanaisessa kotitalossamme Toivolassa on se, että se sijaitsee kätevästi 3 kilsan päässä sekä toimistolta että navetalta eli molemmista työpisteistäni. Näin ollen pääsen lähes joka päivä hilpaisemaan kotiin lounastunnilla päästämään koirat vähäksi aikaa ainakin pihalle rallaamaan, ja kyllä me kauniilla kelillä on joskus heitetty pitempikin lenkki jos inspis iskee ja ei ole kiirusta takaisin töihin. Tänään tyydyttiin kuitenkin piharallaukseen, ja kylläpä koirilla olikin kivaa kun taivaalta oli tullut uutta pehmeää lunta ja pakkastakin oli vain -4 C. Kuten näkyy, Edanaa ei enää yhtään huolestuta toisten seura; itse asiassa siitä näyttää pikemminkin uhkaavasti olevan tulossa lauman uusi kärkijänis. Näinköhän Pellen 4-vuotinen valtakausi letkan itsestäänselvänä johtajana olisi vihdoin päättymässä?

Pois alta, täältä tuloo Edana!!!

Pakkaspäivän menoa

Kerrankin onnistui räpsäisy jossa on koko whippetkaarti (mukaanlukien tuorein vahvistus Edana) yhtä aikaa samassa kuvassa:

Ja muutama muu otos tältä päivältä, Loimijoen rannoilta. Kuten kuvista näkyy pakkasta oli melkein -15 C ja ainakin muutaman seurueen jäsenen mielestä se oli jo vähän liikaa.

Sisu, Katla, Aslan ja Velmu:

Sysi, Edana ja Horna:

Aslania ei palella mikään, se on oikea karvajumala jo omien varusteidensa puolesta ja mikäs hangessa on möyriessä kun vielä päällä on uusi ja tosimagee Suomi-takki!

Ameriikan ihmeitä

Tunnustus: minulla on jo pitempään ollut salainen ihastus rapakontakaisia juoksijawhippettejä kohtaan. Omien neljäsosajenkkieni eli Katlan ja Aslanin myötä olen kovasti tykästynyt sikäläisten suosimaan whippetin malliin, joka ei ehkä ole ihan oppikirjojen mukainen mutta tuntuu mahdollistavan helpon ja nopean juoksutyylin. Itseäni ei myöskään pahemmin pelota monien jenkkiwipuissa kammoama iso koko (mitä en ole koskaan oikein ymmärtänyt koska ihan suomalaisistakin whippeteistä 50% on ylikorkeita. Meidän taloudesta poneja löytyy 4 kpl, ja eipä noiden kanssa sen kummempaa ole ollut elellä kuin niiden kolmen kääpiönkään), ja bully-alleelista taitaa olla tätä nykyä suurempi riski saada se tietämättään Euroopasta kuin USAsta missä kantajien käyttö jalostukseen on hyväksyttyä ja sitä myötä hallittua. Ihan mutuna myös on tullut fiilis, että aika monet jenkkikasvattajat painottavat koirien luonnetta enemmän jalostusvalinnoissa kuin Euroopassa, jossa varsinkin juoksijapuolella näkyy joskus vähän turhankin kipakoita luonteita. Ja okei, kyllähän noi jenkit myös menevät aikas kovaa...

Näinpä aina joskus mietiskelin mielessäni että olisihan se kiva joskus tuoda itselle ihan "oikea" jenkkikoira, mutta kun noita koiria nyt on jo ennestään aika monta ja muutenkin EU:n ulkopuolelta koiran tuominen tuntui jotenkin haastavalta niin homma pysyi pitkään haaveiluasteella. Viime syksynä sitten kuitenkin ajattelin että voisihan sitä alkaa vähitellen ainakin luomaan suhteita sikäläisiin kasvattajiin, ja otin yhteyttä yhteen nettisurffailun perusteella valikoituneista suosikeistani eli Shannon Down -kenneliin Etelä-Carolinassa. Suhteiden luominen onnistui sujuvasti, ja samalla kävi ilmi että siellä oli myös tarjolla nelikuinen narttupentu kesäkuussa 2011 syntyneestä pentueesta, jonka isänä on yksi NOTRAn (National Oval Track Racing Association) kaikkien aikojen huippukoirista eli Quixand's Just Zip'N Around ja emänä kennelin oma kasvatti Shannon Down Cinnamon Girl josta löytyy mielenkiintoisesti häivähdys sekalinjaisuuttakin. Yhdistelmän takaa löytyy yksi omista suosikkijenkeistäni eli Zipin isä Vitesse Talk Is Cheap, joka on toki bully-kantaja mutta on myös jättänyt todella huikeita juoksijoita Zipin ohella monessa muussakin pentueessa (mm. yksi 2000-luvun huippunartuista Village Gossip). Pentunen miellytti myös valokuvissa todella paljon rakenteensa puolesta ja kokokin sillä oli kasvattajan mukaan varsin "eurooppalainen", joten parin viikon märehtimisen jälkeen tuumasin että mitä sitä ihmettelemään ja kaupat tuli. Näin ollen omistukseeni siirtyi marraskuun alussa nuori neitonen nimeltä Shannon Down Fire Cracker eli tuttavallisemmin Edana.

Edanan muutto uuteen kotimaahansa sitten veikin vähän enemmän aikaa; ensin piti odotella rabiesrokotuksen varoaika 21 pv, ja sen jälkeen alettiin selvitellä rahtikuljetuksen mahdollisuuksia.  Vuodenvaihteessa 2011-2012 melkein sovimme jo rahtilennot, mutta erinäisten onnellisten sattumien seurauksena just silloin kävi ilmi että muudan suomalainen whippetihminen oli menossa viemään samaisena ajankohtana Kaliforniaan koiraa, ja kätevä kasvattaja onnistui puhumaan kyseisen whippetihmisen myös palaamaan koiran kanssa Suomeen. Kiitokset vaan Marjo :-) Näin ollen Edana ensin lensi synnyinkodistaan Etelä-Carolinasta eli siis itärannikolta Kaliforniaan, ja sieltä sitten muutamaa päivää myöhemmin Amsterdamin kautta Helsinkiin jonne Edana saapui 11.1.2012. Jännityksellä odotin millainen otus lentoboksista oikein lentokentällä ilmestyykään, ja sieltähän tupsahti hämmästyttävän pieni ja siro ketunpunainen tummasilmä, jolla on erittäin isot ja ilmeikkäät korvat. Ja ikää Edanalla oli Suomeen saapuessaan siis melkein jämptilleen 7 kk.

Nyt muutaman päivän yhteiseloharjoittelujen jälkeen Edana on osoittautunut olevan luonteeltaan hyvin kiltti, avoin ja mutkaton otus, ja se on sujahtanut oikein mukavasti sisään laumaan. On myös aika ylellistä saada uusi koira joka on jo melkein siinä iässä että sille on jälkitoimitettu aivotkin: Edana on siis sisäsiisti, kävelee nätisti remmissä, omaa hienon luoksetulon vapaana, syö kuin hevonen ja noin ylipäätään osaa jo käyttäytyä kuin nuori neiti. Toki pentumaisuuttakin siitä vielä löytyy ihan riittävästi, mm. pöytäsurffailu näemmä luonnistuu oikein hyvin ja viimeisten kolmen päivän aikana se on onnistunut syömään poikki kaksi remmiä (joista jälkimmäisen kolmeen eri otteeseen). Rakenteeltaan Edana on juuri sellainen mistä tykkäänkin eli pitkä- ja suoraselkäinen, ja ainakin sen raviliikkeet näyttävät aika mukavan vetäviltä. Laukkaharjoituksia on nyt haitannut vihdoin alkanut takitus- ja pakkaskausi, mutta siellähän tuo menee joukon jatkona ja ei se ihan viimeisenäkään taida letkassa olla. Kaikenkaikkiaan oikein positiivinen ensivaikutelma, ja aika uteliaana odotan millaiseksi tuo kehittyy sitten ensi kesän aikoihin. Edanahan on syntynyt kesäkuun puolivälissä, joten teoriassa se ehtisi jo hankkia ratakirjat ensi kesän lopulla ja ehkä juosta muutaman kisankin. Mutta katellaan, nyt vaan ihmetellään etelän kaunottaren kanssa lunta ja pakkasta ja omituisia suomalaisia ruokalajeja, kuten koiranmakkaraa!

Loppuun muutamia otoksia neiti Edanan ensimmäisistä päivistä Suomen kamaralla:

Edana ensimmäisenä iltana kotona, vihdoin rentoutuneena koko hurjan matkustusrumban jälkeen.

Kahtena ensimmäisenä päivänä otin varuiksi Edanan mukaan toimistolle työpäivän ajaksi, tosin Edana keskittyi enemmän peuran reisiluuhun kuin paperihommiin

Etelän lämmöstä tulevalle kaunottarelle Suomen talvi (lunta nyt jotain 20 cm, pakkasta tänään -15 C) on ollut hieman haasteellista totuteltavaa. Onneksi varastoista löytyi täydellisesti istuva hyvä ja lämmin nuttu!

Ja yksi on sitten laumasta poissa...

Gas 

n. 1997 - 22.12.2011

Gas eli elämänsä ensimmäiset vuodet metsästyskoirana Espanjassa, ja mikäli tarinoihin on uskomista se oli siitä harvinainen galgo että sillä oli isäntä joka oikeasti piti sitä arvossa ja metsästyskoiranaan peräti 7 vuoden ajan. Kun Gas sitten enää ei pärjännyt nuorempien tahdissa metsästyskauden alussa 2005, sen isäntä oli tuonut sen Scoobyn tarhalle Medinaan saatesanoina "etsikää tälle nyt hyvä eläkepaikka jostain ulkomailta". Sattumalta samoihin aikoihin olin ilmoittanut Greyhounds in Nood Nederlandille (asuin tuolloin vielä Hollannissa) että olisin valmis ottamaan jonkun vanhemman kiltin galgouroksen jos semmoinen on kotia vailla. Kaksi viikkoa myöhemmin kohtasimme sitten Gasin kanssa :-)

Gas osoittautui lempeäksi ja vaatimattomaksi gentlemanniksi, joka rakasti huomiota ja hellyyttä mutta ei koskaan tunkenut itseään väkisin valokeilaan vaan hieman ujosti vain asettui sopivasti rapsutusetäisyydelle kun siltä tuntui. Se arvosti omaa henkilökohtaista tilaansa, mutta selvästi viihtyi kuitenkin lauman keskellä kuten varmaan oli elänyt elämänsä alkuajatkin. Gas tuntui viihtyvän meillä kotikoirana, arvostaen mm. pehmeitä petejä ja sohvia ja säännöllisiä ruoka-aikoja ja possunkorvansuikaleita, mutta sydämessään sillä säilyi kuitenkin aina suunnaton palo metsälle. Ja samoin kaipuu kaikkien keski-ikäisten, pakettiautolla ajavien ja haulikon omistavien miesten perään (useimmiten em. kuvaukseen sopivien miesten suureksi hämmennykseksi). Vanhoista metsästysvammoista huolimatta Gas oli hämmästyttävän terve aivan loppuun asti, mutta tänä vuonna siltä alkoi vihdoin mennä takapää sen verran huteraksi että lopun aika alkoi lähestyä. Lähdön aika tuli sitten talvipäivänseisauksena 22.12.2011. 

Nyt Gas kirmaa taas kevyin jaloin vapaana pupujen perässä avarilla niityillä, ja kukaties se on vihdoin löytänyt myös kauan kaipaamansa isännänkin pakuineen ja haulikkoineen. Hyvää matkaa, molemmille!